Mitäs sitten leikitään?

Kietaisin Thaimaasta ostetun sharongin päälle ja selailin spotifyista classisen musiikin listoja. Tästä oli minun sunnuntaiaamun pahin pulma tehty – kuuntelisinko balettia vai oopperaa? Entä millä värillä lakkaan kynnet?

Noin viikko sitten minuun iski paniikki; entä jos aika ei kulukaan tavallisella tahdilla? Näppäilin muistiinpano-appsiin aivoriihen tyngän, kunnes minulla välähti; kevätsiivous, here I come! Puunasin, imuroin, järjestelin, pyyhin pölyt ja pyykkäsin. Lauantaiaamuna onnistuin pesemään (siis raidoittamaan) ikkunatkin. Siivottuani istuin levottomana sohvalla ja pidin koiran kanssa tuijotuskilpailun. ”Mitäs sitten leikitään?” kysyin karvapallolta, joka kallisti päätään ja huokaisi. Ja minulla välähti uudestaan.

Raasu ei tiennyt, mitä odottaa. Näppäilin listalle kohdan ”koira”; tämän viikon aikana havannalaisemme turkki pestään sekä harjataan, kynnet leikataan ja korvat nypitään. Pelkästään tähän sain kulutettua yhden illan – ja ollessani valmis, löysin taas facebookin kirppariryhmästä jotain hyödyllistä; lemmikkieläinten trimmerin.

Viimeksi kun ohensin turkkia, käytin saksia ja piskimme näytti sirkuksesta karanneelta. Eli tästä ei alemmaksi pääse. Nostimme mieheni kanssa pennun pöydälle ja ryhdyimme toimeen – isäntä viihdytti ja piteli ja minä hoitelin konetta. Kovan urakan jälkeen haluan kumartaa kaikille ammattitrimmaajille; turkin ajo ei todellakaan ole niin helppoa kuin voisi uskoa. Tästä sain kuitenkin lisää tekemistä: kaksiomme oli imuroitava uudestaan.

Mitäs sitten?

Helsingissä asuva isäni oli luvannut postittaa minulle vanhan lukiolaskimeni jos löytäisi sen. Olin nimittäin käynyt läpi viime marraskuun muuttolaatikoita ja löytänyt fysiikan kurssikirjoja (kyllä, luin pari kurssia vaihtelevalla menestyksellä fysiikkaa). Ajattelin, että jos kerta nyt ”pitää ottaa rauhallisesti” ja ”levätä”, niin pään jumppaamisen pitäisi olla sallittujen listalla. Vaikkei laskinta ole vielä kuulunut, niin tuleva ukkimme etsii sitä yllättävällä innolla. Ehkä hänen tyttärensä aikoo vielä opiskelemaan?

Nyt kun raskausviikkoja on vihdoinkin 35 täynnä, voin päätellä olevani supertehokas mutta laiska. Viikon tehtävälista on yhä täynnä kirjoja, joita en ole lukenut, eikä tuo kamerakaan ole itsestään opetellut ottamaan kuvia. Tekemistä ei siis enää tarvitsisi keksiä, mutten silti tee yhtään mitään. Onko siis tämä se kuuluisa taantuminen rentoutumiseen? Mikään muu ei pyöri mielessä, kuin pakastimen jätskivalikoima. Pitäisikö sitä mennä takaisin petiin torkuille?

PS. ”Odottavan aika on pitkä” - no shit Sherlock!

Vauvamaailman välineurheilua

 Siihen on nyt tultava loppu. Hoitopöydän laatikot pursuavat ihania vauvanvaatteita, nurkista löytyy vaikka minkälaista peliä ja vehkettä, ja äitiyspakkauksen laatikkoa raottamalla löytää syksynkin vaatekerroston. Nyt sen lupaan: ei enää facebookin kirppisryhmiä ja tori.fi:ä – ei myöskään niitä perinteisiä kirppiksiä... Vauvanvaatteita voi lahjoittaa synnärille taikka Pelastusarmeijalle – ei kiitos meille.

”Tämä oli vielä jossain vaiheessa hallinnassa...” Hyvä yritys. Se joskus oli viime maaliskuussa, kun ostimme ukon kanssa ihka ekat Emmaljungat. Samalla kun ihastelin ostosta, huomasin muistuttavani yhä enemmän uuden auton omistajaa – hifistelin säädöksillä ja lisäosilla sekä maanisesti hivelin ”ohjauspyörää”. Sen seurauksena tokaisin isännälle: ”nyt voit hankkia sen uuden auton, jos haluat.” Ja viikon päästä meillä olikin jo farmari.

Tällä hetkellä seuraan naama vihreänä kateudesta mamma-ystävieni vaatelöytöjä. Kyse ei ole pelkästään muiden hyvästä shoppailu-tuurista, sillä välillä kaipaan sitä aikaa, kun pystyin hyvällä omallatunnolla ostamaan lisää. Urbaanilegendan mukaan, vaatteita ei voi olla lapsella liikaa, ja hamstraaminen kuuluu ”pesänrakennusviettiin”. Itse väitän olevani huono pesemään pyykkiä, ja mies taas muistuttaa suurimman osan olevan kirpparilta. Kotiäitien rintama lohduttaa minua kertomalla, ettei lapseni tarvitse olla alasti pyykkipäivänä. Silti... shoppailumorkkis on tullut jäädäkseen.

(Tässä on siis kolmasosa -  tai ehkä vain neljäsosa

 vaatteista)

Pihi luontoni on antanut periksi lastenvaatteiden uskomattomalle maailmalle. Jos näen myytävänä jotain tyylitajuani miellyttävää, se on saatava än-yy-tee-NYT. Sisäinen uhmaikäni herää ja kiukku kestää vähintäänkin pari tuntia. Tällöin aloitan vimmakkaan vaateinventaarion, jolloin viikkaan, järjestelen ja lasken uudestaan kaikki bodyt ja pöksyt läpi.

 (Kukapa sitä eripari miesten kanssa haluaisi viettää aikaa..? )

Ehkä tuosta vaate- ja tavaramäärästä saa selkoa vasta syksyllä. Kymmenen vuoden päästä perheemme murkku saattaa kuitenkin ilmoittaa, että äiskän tyylitaju oli ihan hanurista. Näin ainakin itse valitin omalle äidilleni.