Muistan jäätelökesää

Kun kaikki muut suuntasivat mökille viettämään juhannusta, jäin kaupunkiin suorittamaan ehkä viimeisintä työviikonloppua enne pojan syntymää. Juhlin viimeksi koko pyhää 17-vuotiaana, joten en tunnusta jääneeni mistään pois – ravintola-alalla ollaan silloin töissä, kun muut on vapaalla. Lisäksi tämä oli viimeinen viikonloppu, jolloin olin täysin yksin kotona.

Juhannus ja vappu ovat odottajan lempi juhlapyhiä, sillä Suomessa molempiin kuuluu alkoholin runsas nauttiminen. Jotenkin meillä on kotona mennyt vapaalla niin päin, että herran hakiessa itselleensä jääkaapista oluen, hän samalla hakee pakastimesta minulle jäätelön – ihan kuin se korvaisi kaiken! Jäätelö on ehkä ollut suurin raskaushimoni (=tekosyy... ennenhän en näin paljon syönyt...), muttei todellakaan vie muita himojani pois.

Ennen kuin sain tietää olevani paksuna, join kuohuviiniä viikoittain. Tämän tavan on korvannut paljon kiistelty Magnumin synttäri-jätski, jonka väitetään olevan kuohuviinin makuinen. Muuten en varmaan koko hömpötykseen koskiskaan, mutta viimeisen seitsemän kuukauden jälkeen pystyn maistamaan (siis kuvittelemaan) cavan raikkaan poreilevan maun. Ja näin kesän pahin himo on voitettu.

Jäätelöhimollani ei näy enää loppua. Kesäni parhaimmat viihdyttäjät ovat olleet eskimot (muruilla ja ilman), Kari Grandi ja Ville Vallaton. En ole myöskään unohtanut lapsuuteni suurta suosikkia Classikin perinteistä. Neuvolassa kuuntelen kuinka painoni ei nouse tarpeeksi – lohdutan terkkaria, että yritän työstää asiaa koko ajan. Sitäpaitsi, miksi kesän jädetarjonta olisi niin loistava, jossei se olisi tarkoitettu syötäväksi?

Sairastamista suurella kukkarolla.

Huom! Seuraava teksti sisältää paljon minun mielipiteitäni, joilla en halua loukata kenenkään yksittäisen henkilön valintoja. Haluan kertoa oman näkemykseni tapahtuneesta ja kuinka paljon paremmin olisin voinut hoitaa asiani, jos olisin valmistellut paremmin.

En yleensä keskustele rahasta, enkä pidä sitä tämän jutun tärkeimpänä asiana – olen onnellinen ollessani terve.

(Vastaus eiliseen: napsin päivittäin viittä eri pilleriä, joista kolme on onneksi vitamiineja ja närästyslääkettä. Kahesta inhalaattorista käytän vain toista säännöllisesti) 

Olenko nyt pahoitellut tarpeeksi tulevaa, ja voin mennä asiaan?

Kolme viikkoa sitten kevätallergiani paheni, ja jouduin pariksi yöksi vuodeosastolle hengitysvaikeuksien takia. Koska olen raskaana en voinut ottaa tavalliseen tapaan allergialääkkeitä, joten lopputulos oli astmalääkitys – vaikkei minulla ole diagnosoitu astmaa.

Suomen hoitomaksut eivät ole mitään verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltojen maksuihin, mutta pienituloiselle tämäkin käy kukkarolle. Laskin yhteensä kesäkuun kaikki sairaskuluni lääkkeineen ja sain tulokseksi noin 330€. Tästä syystä keräsin ylös pari asiaa, joissa mielestäni onnistuin tai epäonnistuin.

1. Säästötili

(=Tarkoittaa muunmuassa budjetoimista pahan varalle. Vastaa kysymykseen jos käy jotain yllättävää.)

Kiitos äidin, minulla on sellainen ja osaan säästää. Joidenkin rahanhallintagurujen mukaan 10% palkasta pitäisi pystyä säästämään. Kuulostaa ihan reilulta määrältä ja ei: rahan säästäminen ei ole palkasta pois – se on oman talouden turvaamista... Sillä olen jo nyt huomannut, etten ole aina yhtä ”varakas.”

2. Vakuutukset

Olen koko viikon pohtinut mielessäni, että miksen ole hankkinut sairasvakuutusta. Kuinka paljon herkemmin olisin nuorena mennyt allergian takia lääkäriin ja hankkinut tarvittavat lääkkeet, jos minulla olisi vakuutukset kohdillaan? Puhumattakaan kaikista muista jatkuvista vaivoista. Onneksi sentään tuleva lapsemme on jo nyt vakuutettu; jos kaveri perii äitinsä sairaskertomuksen, menee helpommaksi juosta yksityisellä kuin julkisella.

3. Vaadi hoitoa

Meiltä kaikilta löytyy kokemuksia hoitohenkilökunnan ”huonosta palvelusta”, tarkottaen lääkärin tyypillistä ”mene kotiin juomaan lämmintä ja lepäämään” -lausetta. Itse lähden siitä, etten mene vastaanotolle ilman hyvää syytä, jolloin koen velvollisuudekseni kertoa lääkärille, että nähdään sitten illalla, kun tulen ensiapuun... No ei nyt sentään, mutta ihan oikeasti: lääkärit ja hoitajat eivät lue ajatuksia. Jos olen oikeasti niin kipeä, etten kotikonstein selviä, miksi vähättelisin hoidon tarvetta?

Viimeisen kohdan kirjoitin muistiksi kaikille, jotka ovat...

4. ...raskaana.

...tai suunnittelevat raskaaksi tulemista; hanki itsesi terveeksi. Tarkoittaen, että käy mielessäsi kaikki lähihistoriasi jatkuvat sairaudet läpi. Esimerkiksi jos se selkä on kipeä muutenkin, niin arvaa kuinka monta kertaa kipeämpi se on odottaessa? Ja vaikkei vaivalle löydy mitään ”parannuskeinoa”, niin ota selvää, miten voisit edes lievittää vaivaa ilman särkylääkkeitä.

Toinen asia: käy suuhygienistillä. Pienikin ientulehdus paksuna voi pahentua kolmannen asteen helvetiksi, koska kaikki limakalvot ovat herkillä. Kehon oma puolustuskyky saattaa myös heiketä, joten syö hyvin! Muista, ettei neuvolassa turhaan suositella vitamiineja tai kausi-influenssarokotusta...

En ole ikinä ajatellut lapsen oikeasti maksavan niin paljon kuin väitetään. Suomessa tullaan niin hyvin vastaan tuilla ja olen oppinut pärjäämään vähemmälläkin. Ainoastaan omasta ajattelemattomuudestani (=tyhmyydestäni) olen joutunut maksamaan.

Eli nyt ne vakuuukset kuntoon...

Mitäs sitten leikitään?

Kietaisin Thaimaasta ostetun sharongin päälle ja selailin spotifyista classisen musiikin listoja. Tästä oli minun sunnuntaiaamun pahin pulma tehty – kuuntelisinko balettia vai oopperaa? Entä millä värillä lakkaan kynnet?

Noin viikko sitten minuun iski paniikki; entä jos aika ei kulukaan tavallisella tahdilla? Näppäilin muistiinpano-appsiin aivoriihen tyngän, kunnes minulla välähti; kevätsiivous, here I come! Puunasin, imuroin, järjestelin, pyyhin pölyt ja pyykkäsin. Lauantaiaamuna onnistuin pesemään (siis raidoittamaan) ikkunatkin. Siivottuani istuin levottomana sohvalla ja pidin koiran kanssa tuijotuskilpailun. ”Mitäs sitten leikitään?” kysyin karvapallolta, joka kallisti päätään ja huokaisi. Ja minulla välähti uudestaan.

Raasu ei tiennyt, mitä odottaa. Näppäilin listalle kohdan ”koira”; tämän viikon aikana havannalaisemme turkki pestään sekä harjataan, kynnet leikataan ja korvat nypitään. Pelkästään tähän sain kulutettua yhden illan – ja ollessani valmis, löysin taas facebookin kirppariryhmästä jotain hyödyllistä; lemmikkieläinten trimmerin.

Viimeksi kun ohensin turkkia, käytin saksia ja piskimme näytti sirkuksesta karanneelta. Eli tästä ei alemmaksi pääse. Nostimme mieheni kanssa pennun pöydälle ja ryhdyimme toimeen – isäntä viihdytti ja piteli ja minä hoitelin konetta. Kovan urakan jälkeen haluan kumartaa kaikille ammattitrimmaajille; turkin ajo ei todellakaan ole niin helppoa kuin voisi uskoa. Tästä sain kuitenkin lisää tekemistä: kaksiomme oli imuroitava uudestaan.

Mitäs sitten?

Helsingissä asuva isäni oli luvannut postittaa minulle vanhan lukiolaskimeni jos löytäisi sen. Olin nimittäin käynyt läpi viime marraskuun muuttolaatikoita ja löytänyt fysiikan kurssikirjoja (kyllä, luin pari kurssia vaihtelevalla menestyksellä fysiikkaa). Ajattelin, että jos kerta nyt ”pitää ottaa rauhallisesti” ja ”levätä”, niin pään jumppaamisen pitäisi olla sallittujen listalla. Vaikkei laskinta ole vielä kuulunut, niin tuleva ukkimme etsii sitä yllättävällä innolla. Ehkä hänen tyttärensä aikoo vielä opiskelemaan?

Nyt kun raskausviikkoja on vihdoinkin 35 täynnä, voin päätellä olevani supertehokas mutta laiska. Viikon tehtävälista on yhä täynnä kirjoja, joita en ole lukenut, eikä tuo kamerakaan ole itsestään opetellut ottamaan kuvia. Tekemistä ei siis enää tarvitsisi keksiä, mutten silti tee yhtään mitään. Onko siis tämä se kuuluisa taantuminen rentoutumiseen? Mikään muu ei pyöri mielessä, kuin pakastimen jätskivalikoima. Pitäisikö sitä mennä takaisin petiin torkuille?

PS. ”Odottavan aika on pitkä” - no shit Sherlock!

Askel lähempänä ristiäisiä

Tämän viikon sanani on ollut ”mukavuusalue”. Olen perustanut blogin, jolloin olen tullut mukavuusalueeltani pois. Vastoin suomalaista luontoani, olen mainostanut kaikille tutuilleni uutta ajanvietettäni. Lisäksi lupauduin lapsenlikaksi yksivuotiaalle, mitä en ole koskaan tehnyt. ”Mutta sähän oot paksuna...” - Ei näytä auttavan – vauvamaailman salat eivät vielä ole kaikki ihan hallinnassa.

Ja aloin leipoa.

Ruuan valmistaminen ei ole minulle mikään itsestään selvä asia. En välitä uskomattomista makufantasioista taikka kalorien määrästä. Kylläisyyden tunne on riittänyt tähän asti. Suurin pulma ja vitsi kotonamme on päivällinen; mitä syödään? En myöskään aina tunnista milloin ruoka on tarpeeksi kypsää – esimerkiksi olen polttanut riisin pohjaan. Onneksi tuo koira syö kaikkea.

Edes ammattiylpeyteni ravintola-alalla ei ole auttanut minua keittiössä. Tunnen joskus olevani

kuin Sinkkuelämän Carrie, joka säilyttää kokkauskalustoaan uunissa, ja väittää Aidanille saavansa keittiössä aikaiseksi vain sotkun. Hengissä on tähänkin asti selvitty (jopa isäntä), mutta entä jos yrittäisin vähän enemmän?

Päätin tarjoavani ristiäisissä jotain itsetehtyä jos kesällä tapahtuisi ihmeparantuminen. Tähän asti leipominen on tarkoittanut minulle kaupasta saatua valmista muropohjaa, pakastemustikoita ja ”super-salaista” Pirkon kermaviili-soossia (yllätys, yllätys: munaa ja sokeria sopivasti mukaan). Mutta nyt ajattelin kokeilla helpoksi haukuttua mangojuustokakkua. Voiko tästä seurata mitään hyvää?

Yhtään enempää miettimättä, kävin ohjeet vielä kerran läpi. Sitten käärin hihat, keräsin hermoni ja vaiheittain kokosin elämäni ensimmäisen juustokakun.

Vaihe 1: Murskaa keksit ja sekoita ne rasvaan

Asiaa ei voisi helpommin muotoilla, mutta kertoisiko joku minulle, miten saisin keksit murskattua? Useamman työkalun käytettyä, iskin murentuneet keksit blenderiin. Se siitä, seuraavaksi rasva; otin taas ylimääräisen kupin käyttöön, samalla kun sisäinen kondiittorini huusi ”laita se rasvakin sinne blenderiin”. Entä jos sitä mössöä ei saa irti koko tehosekoittimesta...?

Eikä minun tarvinnut mennä pidemmällä, kun jo jouduin pesemään irtovuoan, sillä rasva ja murut eivät olleet ensimmäisellä yrittämällä tarpeeksi sekottuneita.

Vaihe 2: Vatkaa tuorejuusto, sokerit ja sitrusmehu keskenään, ja lisää joukkoon sulatettu liivate, sekä kuohutettu kerma.

Ensimmäiset ajatukseni liivatelehdistä eivät rohkaisseet minua eteenpäin, mutta ryhdyinpähän toimeen. Omaksi yllätyksekseni koko sulattaminen ei epäonnistunutkaan niin pahasti, mitä olisin uskonut. Sokeria mittaillessa taisin vähän liiotella... ups?

Osaako joku muuten kertoa, onko vaniliini- ja vanilja-sokerilla jotain eroa?

Vaihe 3: Jääkaappi

Parasta pelata varman päälle ja pitää kakku kylmässä yön yli, niin kuin on suositeltu. Katsoimme miehen kanssa televisiosta romanttista komediaa ja välillä kävin vilkaisemassa kakkua; mitään radikaalia muutosta ei ollut tapahtunut. Aamulla luomukseni ei myöskään ollut kadonnut niin kuin yleensä kaikki makea meidän keittiöstä.

                                                         

Vaihe 4: Mangopilttikuorrutus

Odotin täydellistä heräämistäni aamun koomasta jatkaakseni kakun valmistusta. Liivate totteli paremmin kuin edellisenä päivänä ja sain kuin sainkin kuorrutuksen rutistettua vuokaan. Ängin kakun takas jääkaappiin ja ryhdyin tippa linssissä ihastelemaan Piltti-purkkeja. Ehkä joulun jälkeen meiltä löytyy näitäkin enemmän?

Hehkutettuani ympäri kaveripiiriä kakkua, huomasin jotakin puuttuvan. Vielä pitäisi irrottaa vuoka ja maistaa luomusta. Eikä! Vilkaisin kelloa ja päätin suorittaa viimeisen vaiheen virallisen koekaniini saavuttua.

Keitimme kahvit ja irrotin vuoan...

Voin olla varma, ettei juustokakun pohjan kuulu olla paksumpi kuin päällisen. Leikkaan terävällä veitsellä kummallekin palaset rukoillen kakun muodon puolesta. Tuijotan tiiviisti ukkoa, kun hän puputtaa ensimmäisen palasen... Herra vilkaisee minua samalla, kun miettii miten kertoisi liivate-kokkareesta ilman, että emäntä murjottaa taas loppu illan...

No ei kai. Pari kokkaretta sinne oli jäänyt, mutta kokonaisuudessaan kakku oli ihan toimiva pakkaus. Ehkä kuitenkin ristiäisten kannalta parempi, että tämä mamma-to-be vielä harjoittelisi?  

Vauvamaailman välineurheilua

 Siihen on nyt tultava loppu. Hoitopöydän laatikot pursuavat ihania vauvanvaatteita, nurkista löytyy vaikka minkälaista peliä ja vehkettä, ja äitiyspakkauksen laatikkoa raottamalla löytää syksynkin vaatekerroston. Nyt sen lupaan: ei enää facebookin kirppisryhmiä ja tori.fi:ä – ei myöskään niitä perinteisiä kirppiksiä... Vauvanvaatteita voi lahjoittaa synnärille taikka Pelastusarmeijalle – ei kiitos meille.

”Tämä oli vielä jossain vaiheessa hallinnassa...” Hyvä yritys. Se joskus oli viime maaliskuussa, kun ostimme ukon kanssa ihka ekat Emmaljungat. Samalla kun ihastelin ostosta, huomasin muistuttavani yhä enemmän uuden auton omistajaa – hifistelin säädöksillä ja lisäosilla sekä maanisesti hivelin ”ohjauspyörää”. Sen seurauksena tokaisin isännälle: ”nyt voit hankkia sen uuden auton, jos haluat.” Ja viikon päästä meillä olikin jo farmari.

Tällä hetkellä seuraan naama vihreänä kateudesta mamma-ystävieni vaatelöytöjä. Kyse ei ole pelkästään muiden hyvästä shoppailu-tuurista, sillä välillä kaipaan sitä aikaa, kun pystyin hyvällä omallatunnolla ostamaan lisää. Urbaanilegendan mukaan, vaatteita ei voi olla lapsella liikaa, ja hamstraaminen kuuluu ”pesänrakennusviettiin”. Itse väitän olevani huono pesemään pyykkiä, ja mies taas muistuttaa suurimman osan olevan kirpparilta. Kotiäitien rintama lohduttaa minua kertomalla, ettei lapseni tarvitse olla alasti pyykkipäivänä. Silti... shoppailumorkkis on tullut jäädäkseen.

(Tässä on siis kolmasosa -  tai ehkä vain neljäsosa

 vaatteista)

Pihi luontoni on antanut periksi lastenvaatteiden uskomattomalle maailmalle. Jos näen myytävänä jotain tyylitajuani miellyttävää, se on saatava än-yy-tee-NYT. Sisäinen uhmaikäni herää ja kiukku kestää vähintäänkin pari tuntia. Tällöin aloitan vimmakkaan vaateinventaarion, jolloin viikkaan, järjestelen ja lasken uudestaan kaikki bodyt ja pöksyt läpi.

 (Kukapa sitä eripari miesten kanssa haluaisi viettää aikaa..? )

Ehkä tuosta vaate- ja tavaramäärästä saa selkoa vasta syksyllä. Kymmenen vuoden päästä perheemme murkku saattaa kuitenkin ilmoittaa, että äiskän tyylitaju oli ihan hanurista. Näin ainakin itse valitin omalle äidilleni.